sunnuntai 10. syyskuuta 2017

Kohti peruskuntokautta

Turun Callengen jälkeen vuorossa on ollut kolme viikkoa kestänyt lepokausi. Ylimenokaudeksi sitä kai näissä urheilupiireissä virallisesti kutsutaan. Ensimmäisen viikon Turun jälkeen lepäsin lähes tyystin. Treenipäiväkirja näyttää yhtä kevyttä hölkkälenkkiä tälle viikolle. Muuten huolsin itseäni kaikinpuolin. Nukuin työpäivän jälkeen päikkäreitä, kävin kampaajalla ja hierojalla. Tapasin kavereita ja katsoin telkkaria. Seuraavilla viikoilla tein lenkkejä, mutta en mitenkään treenimielessä. Lähinnä kaipasin ulkoilua ja pientä liikuntaa työpäivien vastapainoksi. Alla olevat kuvat kuvastavat hyvin ylimenokauden tunnelmia:

Tilasin sukkalangat

Virkkasin loppuun maton, joka aloitettu varmaan noin kaksi vuotta sitten...

Neloin itselleni sukat. Nämä aloitettu pääsiäisenä...

Aloitin lapasneuleen. Toivottavasti valmistakin tulee jossakin vaiheessa.
Säilöin vadelmia ja mustikoita, mehustin herukat.
Ajoin sisään uusia Hoka-lenkkareita. Huomaa myös superhienot SuperDryn pökät!

Nyt akut on kunnolla taas ladattu niin henkisesti kuin fyysisestikin ja pikkuhiljaa olen palaillut syyskuun alusta lähtien normaaliin treenirytmiin. Harjoitusryhmän treenitkin ovat taas alkaneet. Takana on yksi ohjattu juoksutreeni (aiheena lyhyet juoksuvedot), vo2max spinning (tehotreeni), uinti ja FTP-testi. Testi meni jotenkin vaivalloisesti. Jäin viime kevään lukemista ja meno oli tahmeata. Tein testin eri pyörällä kuin aikaisemmin, joten tulos ei ole ihan vertailukelpoinen edellisiin testeihin, mutta myös fiiliksen suhteen olen sitä mieltä, että meni vähän huonommin kuin keväällä. Mutta eipä masennuta tästä. Takana on ylimenokauden lisäksi kesä, jolloin olen keskittynyt kasvattamaan tehon sijasta pitkäkestoisen suorituksen kestokykyä, eli olen tehotreenien sijasta pyöräillyt paljon pitkiä lenkkejä. Nämä ovat varmasti vieneet vähän terää tehopuolelta. En ole tehnyt yhtään traineritreeniä koko kesänä, vaikka olisi pitänyt. Sitä maksan nyt. Mutta, kesä ja kisat menivät hyvin, joten tästä vaan uuteen nousuun! Olen valmis peruskuntokaudelle :)

sunnuntai 20. elokuuta 2017

Challenge Turku

Challenge Turku -puolimatkan triathlonkisa kisailtiin viime sunnuntaina nimensä mukaisesti Turussa. Tällä kerralla uinnista jäi hieman hampaankoloon, mutta niinpä sitä taitaa tällaisissa pidemmissä kisoissa melkein aina jäädä jotain pientä jossiteltavaa. Maaliin pääsin ja vielä ihan kelvollisella ajalla, joten tavoite on täyttynyt kirkkaasti.

Lähdimme Turkuun pääkaupunkiseudulta jo lauantaina iltapäivällä. Aurinko paistoi ja oli liki hellettä. Hiostavaa ja ukkosta enteilevää. Tuumimme treenikaverin kanssa matkaa tehdessämme, että toivottavasti säätiedotus pitää paikkansa ja sunnuntaille hieman viilenee. Kun pääsimme Turkuun, haimme kisavarusteet infosta. Kisapussi sisälsi uimalakin, ajanottozipin ja pussukat vaihtoalueelle. Pyörät päätimme pitää yön yli itsellämme, sillä yöksi oli luvattu myrskyä. Eipähän ainakaan tuuli riepottele pyörää. Kilpailuinfon jälkeen suunnistimme ruokailuteltoille syömään ja sen jälkeen kohti hotellia rauhoittumaan ja kasaamaan vaihtotavaroita pussukoihin.

Yöllä sain nukuttua jopa yllättävänkin hyvin. Pätkissä, välillä heräillen, mutta nukuinpa kuitenkin. Heräsimme treenikaverin kanssa jännittyneinä, mutta suurinpiirtein virkeinä kellon soidessa vähän vaille kuusi. Hotelli oli tuona aamuna kattanut aamiaisen hieman normaalia aikaisemmin ja meitä olikin iso lauma triathlonisteja (nyt uskallan siihen porukkaan itsenikin laskea) syömässä aamiaista. Seitsemän jälkeen lähdimme kohti kisa-aluetta pyörinemme. Aamulla satoi vielä rivakasti vettä, mutta lähdön hetkellä sade loppui. Kotipuolesta saimme viestejä, että edellisenä iltana Helsingissä oli riehunut kunnollinen myräkkä. Samanlaista myräkkää Turussa ei ollut.

Kisa-alueella pyörä omalle paikalleen, vaihtopussukat oikeaan kohtaan ja monta kertaa vessassa ravaamista. Tutkin reitit omalle pussille ja pyörälle ja yritin painaa niitä mieleen. Lopulta kello oli niin paljon, että sai alkaa vetää märkäpukua päälle. Jännitti. Lämppä jäi tekemättä vedessä, koska lämmittelyaika oli kovin lyhyt. Aurajoki oli triathlonin vuoksi vain hetkellisesti suljettu vene- ja laivaliikenteeltä, muina aikoina siellä ei saanut uida.



Uinti oli ns. rolling start, eli lähtö oli maalta. Asetuimme jonoon aikatavoitteen mukaisesti. Itse asetuin 40 minuutin aikatavoitteen huonommalle puolelle. Jälkeenpäin ajateltuna olisi pitänyt valita paikka rohkeammin, nyt olin uinnissa lähes koko matkan sumpussa hitaampien uimareiden takana ja jouduin ohitellessani uimaan ylimääräistä. Uinti alkoi hieman epäonnisesti, sillä heti laiturilta veteen hypättyäni uimalasit hörppäsivät vettä, vaikka yritinkin pidellä niistä kiinni. Silmät täynnä Aurajoen vettä, huonosti valittu uintilinja ja jengiä ui hidastellessani jopa yli. Siltä ainakin tuntui. Paniikki alkoi hiipiä ja sydän tykyttää. Päätin pysähtyä, tyhjentää lasit ja tasata hengotystä uimalla hetken rintaa. Orastavan paniikin jälkeen pään veteen painaminen tuntui lähes mahdottomalta ajatukselta. Onneksi sain jonkinlaisesta rytmistä kiinni ja pääsin uimaan suhteellisen normaalisti. Omaa rytmiä en oikein missään vaiheessa  silti löytänyt. En tiedä asetuinko jo lähdössä liian taakse, vai menetinkö paljon sijoituksia alun panikointiin, sillä edessäni oli jatkuvasti hitaammin uivia porukoita. Alun paniikin jälkeen en halunnut ottaa mitään riskejä ja välttelin kontakteja muihin kilpailijoihin, joten en lähtenyt menemään ohi ryhmittymien läpi, vaan kiersin suosiolla. Suunnistaminen Aurajoessa oli helppoa. Riitti, kun oli perillä, missä muut uimarit ovat. Loppumatkasta sain vielä pienen krampin vasemman jalan pohkeeseen. Se onneksi tokeni pelkästään sillä, että lopetin potkimisen. 

Rantautuminen uintiosuudelta oli aika jyrkkä. Rinteessä olikin lukuisia vapaaehtoisia auttamassa meitä kisailijoita ylös vedestä.

Kuva: Challenge Turku


Uinnin jälkeen minulla ei ollut mitään käsitystä, miten paljon uintiin meni aikaa. Olin pettynyt, mutta yritin nollata tilanteen ja lähteä puhtaalta pöydältä kohti pyöräosuutta. Vaihto meni ilman kommelluksia. Märkäpuku pois päältä, kypärä päähän, jalkojen kuivaus ja sukat ja kengät jalkaan. Energiat ja suolapussi kisapuvun taskuun ja aurinkolasit päähän. Ei kun menoksi. Juoksin pyörälle ja osun heti oikeaan pyöräriviin. Reittien mieleenpainaminen etukäteen auttoi omien välineiden löytymisessä.

Lähdin pyöräosuudelle rauhassa. Aloitin heti energian tankkaamisen. Ensimmäinen geeli naamariin ja vettä perään. Suunnitelmanani oli ottaa yksi geeli tai pari geelikarkkia 20 minuutin välein koko pyöräosuuden ajan. Koska sää oli pilvinen ja lämmintä oli vain 18 astetta, ajattelin yhden juomapullollisen vettä tunnissa riittävän. Tätä energiasuunnitelmaa noudatin koko matkan ajan onnistuneesti. Yhdessä kohdassa vatsaa alkoi painaa kipeästi. Muistelin lukeneeni, että syynä voi olla hiilihydraattipitoisuuden nouseminen vatsassa liian suureksi ja ensiapuna siihen voisi auttaa suola ja vesi. Päätin kokeilla tätä kikkaa. Joko kikka toimi, tai sitten vatsapuristus oli jostakin syystä muuten vain hetkellistä. Loppumatkasta vatsaongelmia ei enää esiintynyt. Pyöräosuus alkoi siirtymällä Helsinki-Turku moottoritielle. Liikennejärjestelyt toimivat hyvin ja liikenteenohjaajat pysäyttivät autoliikenteen aina risteyksissä, kun pyöräilijöitä meni ohi. Järjestelyt toimivat moitteettomasti. Moottoritielle päästyäni tuntui hyvältä. Nopeus kasvoi 35 km/tunnissa paikkeille ja pyöräily tuntui silti helpolta. Jopa hieman pelotti, että tuleekohan noutaja jossain vaiheessa, jos vauhti on näin kovaa koko matkan.... no, kääntöpaikan jälkeen totuus kilometrivauhdeista valkeni. Toiseen suuntaan puskettiin melkoiseen vastatuuleen, joten hetkellisesti kovat vauhdit johtuivat vain reilusta myötätuulesta. Lenkin paluuosuudella kilometrivauhdit tippuivat reippaasti. Päätin, että toisella ja kolmannella kierroksella myötätuuliosuudesta on otettava kaikki irti, mikä ilmaiseksi helpolla osuudella on otettavissa. Vastatuuleen päätin sitten polkea niin kovaa kuin vain ilman hapotusta pääsisin. Onnistuin kiertämään kaikki pyörälenkit suurinpiirtein samalla 27-29km/tunnissa keskivauhdilla. Olen siihen ihan tyytyväinen.

Viimeisellä pyöräkierroksella niskaan alkoi sattua. En ole koskaan pystynyt normaalin liikenteen seassa pyöräillessäni ajamaan aeroasennossa kolmea tuntia putkeen. Uusi asento alkoi painaa. Oli pakko välillä nousta normaaliin maantiepyöräilyasentoon ja leppuuttaa niskaa. Jaloissa tuntui koko ajan hyvältä. Kun viimeinen kierros moottoritiellä oli ajettu, oli jäljellä vielä vajaan kymmenen kilometrin siirtymä vaihtoalueelle. Viimeisellä kilometrillä nousin välillä pyörän selässä seisomaan ja venyttelin pohkeet ja lonkankoukistajat. Olin kuullut, että se voisi auttaa pyörästä juoksuun siirryttäessä.

Toinen vaihto meni ihan rivakasti. Pyöräkengät pois jalasta ja pikanauhoitetut lenkkarit jalkaan. Kypärä pois päästä ja uudet energiat taskuun. Nopea vessakäynti ja menoksi. Jaloissa tuntui pelottavan hyvältä. Suorastaan pakasta vedetyltä, iloitsin. Ehkä etukäteistankkaus, pyörän päällä tehty energiatankkaus ja venyttely olivat auttaneet. Vai tulikohan pyöräosuus otettua liiankin maltilla. Tiedä häntä. Nautin kuitenkin helpoista kilometreistä. Sain vielä kivan juoksuporukan ympärille. Muutama sananenkin vaihdettiin matkan varrella. Keskivauhti oli ensimmäisen viiden kilometrin jälkeen 5:45 min/km paikkeilla. Seuraavat kaksi kierrosta menivät myös mukavasti, vaikka vauhti tippuikin 6 min/km paikkeille, koska ympärilläni ei ollut enää mitään porukkaa ja taivaalta satoi välillä aika rivakastikin vettä. Kolmannen kierroksen lopussa kyllä jo kirosin mielessäni, että vielä yksi kierros jäljellä. Viimeinen kierros oli vaikea. Tässä vaiheessa mitattiin jo vähän tahdon lujuuttakin. Yritin miettiä positiivisia asioita ja maaliin tulon jälkeisiä fiiliksiä. Positiivisten ajatusten tiellä oli yksi mojova rakkula jalkapohjassa (!?!). Sukka lienee jäänyt vähän ryppyyn kenkään. Viimeinen kierros oli tuntuvasti kolmea muuta hitaampi. Henkistä rankkuutta lisäsi vielä sekin, ettei oikein edessäni eikä takanakaan ollut ketään. Masensi, että olenko minä koko porukan viimeinen!

Lopulta maalisuora häämötti edessä. Ilmeisesti sen verran kaikki oli matkalle annettu, että minkään valtakunnan loppukiriä en kyllä saanut aikaiseksi. Pelkän irvistyksen. Tuulettaa sentään jaksoin! Ja kunnolla tuuletinkin! Juoksuaika puolimaratonille 2.12 ja kokonaisaika 6:19. Olen jopa aikoihinkin ihan tyytyväinen. Maaliin tulon jälkeen itku oli pitkään herkässä. Olin saavuttanut yhden suurista unelmistani ja päässyt suhteellisen ehjällä ja omalla tasollani olevalla suorituksella maaliin.


Turku Challenge oli todella hyvin järjestetty kansainvälinen tapahtuma. Monet vapaaehtoiset tekivät tästä tapahtumasta mahdollisen. Kiitos heille kaikille! Pyöräosuuden lopulla muistin vielä kiittää kaikkia toimitsijoita, mutta juoksun viimeisellä kierroksella olin niin väsynyt, että minusta ei ollut huutelijaksi. Koitin näyttää kaikille peukkua, toivottavasti ymmärsivät kiitokseksi!

maanantai 24. heinäkuuta 2017

Ketjut kireällä - kesän pisin pyörälenkki

Turun puolimatka lähestyy. Pelko lisääntyy. Jännittää. Toisena päivänä olen luottavainen, että pääsen kyllä maaliin omalla vauhdillani, toisena päivänä pelkään, että takuulla en jaksa. Näissä tunnelmissa lähdin viime sunnuntaina polkemaan kesän pisintä lenkkiä. Olin jo etukäteen ajatellut, että ennen Turkua haluan tehdä yhden yli sadan kilometrin pyörälenkin. Eniten pääni takia. Samalla tavalla tein ylipitkiä juoksulenkkejäkin ensimmäiselle maratonilleni valmistautuessani vuonna 2015.

Mieheni lupautui pyöräilyseuraksi osalle matkaa. Hän halusi kuitenkin katsoa televisiosta myös formulat, joten päädyimme tekemään niin, että pyöräilin formuloiden ajan itsekseni ja tulin sitten hakemaan mieheni mukaan. Hän pyöräili kanssani reilut 40km ja tässä vaiheessa oma mittarini näytti lukemaa 88km, joten pientä välipalaa (banaani ja urheilujuomaa) nautittuani, säntäsin vielä kolmannelle kierrokselle. Lenkin lopuksi aikaa oli kulunut vähän yli 4 tuntia ja matkaa kertyi 108.8 kilometriä. Tämä lenkki sujui ihan mukavasti, ilman mitään ongelmia. Silti aika kaukaiselta tuntui ajatus, että tuon pyöräilyn jälkeen olisi vielä lähtenyt juoksemaan puolimaratonia. Eli en loppujen lopuksi tiedä, oliko tuo nyt pään takia niin hyvä juttu vai ei.... Tällä viikolla tavoitteenani onkin pyöräillä alle parin tunnin lenkki ja juosta sen päälle. Pakko saada varmuutta myös pään sisälle, että kyllä minä selviän!




...ja näiden muutaman pidemmän pyörälenkin jälkeen jalat näyttävät tosi fiksuilta tavallisissa shortseissa 😂

torstai 6. heinäkuuta 2017

Perusmatkalla Vierumäellä

Nyt hymyilyttää ja olo on niin aurinkoinen, että varmaan vastaantulijoilla silmiä häikäisee. Ensimmäinen triathlonstartti päättyi onnellisesti Vierumäellä lauantaina maaliin saakka, joten siinä on kerrakseen taas aihetta hymyyn.

Jalka jaksoi temppuilla HCR-yritelmän jälkeen ihan huolella. Näin jälkeenpäin on helppo viisastella, että koko starttia ei olisi kannattanut tehdä. Koko tällä välillä en ole päässyt tekemään yhtään kunnollista juoksutreeniä. Vain vähän perus-PK:ta. Tuntemusten kanssa sitäkin. Vielä kisaviikon maanantaina kävin hierojalla hierotuttamassa jalkaa ja hieroja tuumikin, että nyt jalka tuntuu käteen hyvältä, eli juoksutauko oli tehnyt tehtävänsä ja jumitukset alkoivat olla poissa. Hän oli luottavainen, että pystyn kyllä lauantaina kympin juoksemaan. Hyvin hän tiesi, sillä jalassa ei ollut kisan aikana, eikä kisan jälkeenkään mitään normaalista poikkeavaa. Tietty terävyys juoksusta tietenkin tällaisen juoksutauon jälkeen puuttui, mutta ei haittaa yhtään! Pääasia, että vaiva näyttää nyt selätetyltä.

Stressasin ja jännitin kisaa koko viikon. Olin suorastaan paniikissa. Pelkäsin hukkuvani uintiosuudelle tai sippaavani pyörän päällä tai vähintään tuupertuvani juoksuosuudelle. Järjestin illoille tekemistä hammaslääkärikäynneistä lähtien, että minulla olisi muuta tekemistä kuin pelätä kisaa. Torstaina oli hyvä sää ja päätin lähteä kaverin kanssa paniikkipyöräilylle. Lopulta tälle lenkille tuli mittaa 61 kilometriä. Fiksua tai ei, en tiedä, mutta ei tämän niin vakavaa tarvitse olla. Hieno ilma ja hieno ilta kuitenkin.

Perjantaina pakkailin kisakamat kasaan lauantaiaamua varten. Kävin mielessäni läpi vaihtoja ja söin irtokarkkeja. Energiaa seuraavan päivän koitosta ajatellen (seli seli). Katsottiin miehen kanssa vielä, miten rengas tarvittaessa vaihdetaan ja opettelin käyttämään hiilidioksidipanosta ja -pumppua. Parempi kai myöhään kuin ei ollenkaan!

Kisaa edeltävän yön nukuin onneksi hyvin ja heräsin kellon soidessa. Reilu aamupala naamariin ja matkaan kohti Vierumäkeä. Tuuli näytti pelottavan kovalta. Aloin pelätä entistä enemmän uintia, entäs jos siellä onkin heti elämäni ensimmäisessä kisassa kova aallokko.... No, heti kisapaikalle päästyäni kävin tarkistamassa järven tilanteen. Ei onneksi aaltoja. Mikä helpotus. Tutustuin vaihtoalueeseen, kävin kisapaketin, kävin kuuntelemassa kisainfon ja pakkailin kaikessa rauhassa tavarat vaihtoaluetta varten omiin pusseihinsa. Kävin myös katsomassa ensimmäisen lähdön ja kannustin hetken seurakavereita reitin varrella. Sitten vaihtamaan kisavaatteita ja lämmittelemään hetkeksi järveen. Pienemmän järven veden lämpötilan kerrottiin olevan 16 astetta, isomman 18. Aika raikasta.

Jännitys ennen starttia oli lähes sietämätöntä. Onneksi treenikaveri starttasi vierestäni ja sai omalla rauhallisuudellaan itsenikin tuntemaan oloni hieman rauhallisemmaksi. Startti oli ns. rolling start, eli lähtö oli kuivalta maalta ja kello lähti käymään siitä kohtaa, kun astui laiturille ja hyppäsi veteen. Heti uinnin alusta otin oman uintilinjani koko rykelmän oikealta puolelta. Uin reunimmaisena. En saanut mitään osumia, vaan pääsin uimaan heti alusta saakka omaa uintiani. En missään nimessä sitä optimaalisinta reittiä, mutta hyvä näin ensimmäisellä kerralla. Uinti tuntui heti alusta asti vahvalta ja hyvältä. Ei mitään ongelmia missään vaiheessa. Viimeisen kankaan ylityksen jälkeen päätin ottaa pientä loppukiriä vaihtoon ja otin hyvän peesin jonkun miehen kainalosta. Siinä lätkyttelin kohti viimeistä poijua ja vaihtoa. Olin ihan onnessani uinnin jälkeen! Vain pari isoa hörppyä järvivettä, ei mitään ongelmia. Koko matka vaparia. Olin asennoitunut siihen, että saatan tarvita rintauintia väliin hengityksen tasaamiseksi. Siihen korttiin ei onneksi tarvinnut turvautua.


Vierumäellä vaihtoalue on pitkä ja järveltä varsinaiselle vaihtoaluelle on pitkä, jyrkkä ylämäki. Päätin ottaa tämän mäen rauhassa ja kävelin suosiolla. Vaihdossa oli pientä takkuilua, enkä ihan heti sattunut omalle pussilleni. Kypärä päähän, märkkäri pois, sukat ja kengät jalkaan ja menoksi. Pyörä kulki ihan odotusten ja ennakkolaskelmien mukaan. Pyöräreitti oli mäkinen. Toinen puoli laskua, toinen puoli nousua. Kolme kertaa sama lenkki. Tasaisella ja alamäessä tunnuin pärjäävän ihan hyvin, ylämäessä oli ohittajia. En kyllä polkenutkaan jalkojani hapoille, mutta kyllä ylämäkiajo vaatii lisää treeniäkin. Sivutuuli otti välillä pyörään aika voimakkaasti. Pyörässä nautiskelin geeliä ja vettä, pari geelipastilliakin ennen kuin paketti putosi.

Juoksu oli Vierumäellä lajeista rankin. Alusta asti tuntui aika vaikealta. Samalla kuitenkin tiesin koko ajan, että maaliin kyllä pääsen. Otin kaikessa rauhassa juottopisteiltä juomaa ja energiaa. Kannustettiin kisailijoiden kesken toinen toisiamme.

Maalissa olin ajassa 3.10 eli ihan hyvä suoritus näin ensikertalaiselta. Uinti taittui 33 minuutissa, pyörä keskarilla 27.7km/tunnissa ajassa 1.26 ja juoksuun tuhrasin hintsun yli tunnin. Minä olen niin onnellinen!


sunnuntai 14. toukokuuta 2017

HCR - DNF. Aina ei onnistu, ei edes joka kerta

Elämäni ensimmäinen HCR päättyi keskeytykseen. Harkittuun sellaiseen, eli asiaan ei liity varsinaisesti mitään dramatiikkaa. Mitä nyt tuntuu, että vähän kaikki meni pieleen. Koko HCR:a edeltävä viikko oli epävarma. Vappuna kipuilunsa aloittanut jalka saatiin hierojan käsittelyssä paljon paremmaksi, mutta vielä perjantai-illan pienellä testilenkillä juoksusta ei tullut yhtään mitään. Varsinaisesti en pystynyt edes sanomaan yhtä kohtaa, mikä olisi ollut jumista kipeä, vaan kipu ikään kuin kiersi paikasta toiseen. Välillä koski polveen, välillä lonkkaan, toisessa kohtaa reisilihakseen ja lonkankoukistajaan. Olin vain onnistunut saamaan lihakset ja it-jänteen niin juntturaan, ettei tosikaan. Jos kipu olisi kohdentunut vain yhteen kohtaan, en olisi uskaltanut lähteä edes kokeilemaan puolimaratonin juoksemista. Nyt tiesin, että kipu johtuu jumeista ei esimerkiksi rasitusmurtuman kaltaisesta asiasta, jonka kanssa ei viitsisi lähteä pelleilemään.

Ehkä tämä vapusta asti takaraivossa ollut epävarmuus vei terän koko tapahtumalta. Sävy oli jo alkuunsa negatiivinen ja itsevarmuus puuttui kokonaan. Esimerkiksi iltapäiväkisa oli minulle ihan uutta, mutta en ehtinyt kokeilla erilaisia tapoja aamupäivän syömisille. Pelasin varman päälle kenkun vatsani vuoksi, enkä varsinaisesti syönyt kisapäivänä mitään lounasta. Halusin olla varma, ettei matkalla tarvitse mennä puskaan. Söin päivällä jogurttia ja muutaman pähkinän. Pari tuntia ennen starttia banaanin. Olisin ehkä tarvinnut napata vähän esimerkiksi urheilujuomaa. Minulla oli suorastaan nälkä jo 2 km:n kohdalla....

Aamupäivä ennen kisaa meni sinkoillessa edes takaisin ja miettiessä, onko minusta juoksemaan vai ei. Kävin vähän jaloittelemassa aamulla ja totesin, että jalka ei ole kivuton, mutta huomattavasti edellisiltaa parempi. Oma rullailu, kevyt hieronta, venyttely ja yöksi levitetty kipugeeli ja kylmäsalva olivat tehneet tehtävänsä. Päätin suunnata kisapaikalle. Treenikaveri oli hakenut juoksunumerot ja muut härpäkkeet edellisenä päivänä, joten suuntasimme alueelle tuntia ennen kuuman ryhmän starttia ottamaan treeniryhmän yhteiskuvat ja nostattamaan kisafiilistä. Vaikka yritin olla reipas, olkapäällä istui koko ajan pikkupirulainen kuiskimassa, että tänään tästä ei kyllä tule mitään. Ihan erilainen kisafiilis kuin ikinä ennen. Tilannetta kuvastaa se, että vaikka olen ennen osallistunut useisiin tapahtumiin parista maratonista lähtien, ikinä ennen ei ole tullut mieleen selvittää, miten kesken matkan pääsee reitiltä maaliin, jos joutuu keskeyttämään. Nyt selvitin. Minulle vakuutettiin, että keneltä vain liikenteenohjaajalta tai juomapisteiltä saa apua ja pääsee pois. No ei se ihan niin mennyt. Kerron tarkemmin kohta. Mutta tämä kaikki kertoo ihan vääränlaisista lähtökohdista. Olin luovuttanut jo ennen kuin pääsin matkaan! Negatiivinen vire aamusta lähtien.

Oma lähtöryhmäni oli yltiöpositiivisen aikatavoitteeni 1:50 vuoksi jo lähtöryhmä 3 ja starttasin matkaan klo 15.20. Hakkasin jalan kipeintä kohtaa vielä lähtöalueella paniikin omaisesti. Hypin ja koitin pitää itseni lämpöisenä. Lopulta lähtölaukaus pamahti ja pääsin matkaan. Lähtöryhmässä lähdettiin heti pitämään kunnon vauhtia yllä. Välillä mittarissani vilahti alle 5 min/km lukemia. Yritin vähän himmata, etten juokse jalkoja itseltäni alta. Jaloissa tuntui heti alussa väsyneeltä ja tukkoiselta, mutta yllätyksekseni varsinaisesti mihinkään ei sattunut. Ensimmäiset kilometrit menivät tavoitevauhtiani huomattavasti kovempaa. Tavoite oli aloittaa 5:30 min/km vauhdilla (Paloheinämaratonin keskivauhti oli 5:33). Nopein kilometri meni kuitenkin 5min/km vauhtia. Mutta tätä ei kestänyt niin montaa kilometriä, että liian kovan alkuvauhdin syyksi plörinäksi mennyttä kisaa kokonaan laittaisin. Yleensä ensimmäiset kilometrit menevät kevyesti ja huomaamatta, askel parhaimmillaan kympin jälkeen ja voimia tuntuu olevan. Nyt sellaista tunnetta ei ollut missään vaiheessa. Oloa ei helpottanut yhtään se, että jo kahden kilometrin kohdalla maha murisi. Minulla oli nälkä.

Ruoholahdessa oli ensimmäinen juomapiste ja nappasin siitä mukillisen vettä. Yritin ajatella muuta kuin nälkää. Juomapisteen jälkeen alkoivat hiekkatiepätkät. Ryhmäjuoksussa se tarkoitti melkoista pölyä. Ilma oli sakea hiekkapölystä, eikä se koivuallergisen astmaatikon matkantekoa ainakaan helpottanut. Tämäkään yksinään ei ollut mikään syy huonolle menolle, mutta kun vire on jo valmiiksi negatiivinen, niin tässä oli taas yksi naula lisää arkkuun. Hietsussa oli 7km:n kyltti ja sillä kohtaa joku kisakavereista tuumasi, että kolmasosa takana. Se jotenkin helpotti hetkellisesti. Enää kaksi samanlaista piinapätkää ja maali häämöttää. Kympin juoma-asema oli lähellä Seurasaarta. Nappasin geelin omasta taskusta ja vettä päälle. Jospa se siitä vielä iloksi muuttuisi. Kahdentoista kilometrin kohdalla takkuaminen vain jatkui ja kysyin liikenteenohjaajalta, miten pääsen täältä pois, jos keskeytän nyt. En tiedä, oli vastaus. Kysyin sitten, että missä on seuraava juomapiste. En tiedä, oli taas vastaus. Mietin, että pidä sitten tunkkisi ja jatkoin juoksemista. Nyt enää hölkötellen. Motivaatio nollassa jatkaa, kun jaloissa painaa, happi ei tunnu kulkevan normaalisti ja suoraan sanottuna ketuttaa. Omaa ennätystä ei tule, noinko edes kahden tunnin alitusta. Noin kolmentoista kilometrin kohdalla joku kanssajuoksija pökertyy melkein eteeni ja kaatuu maahan. Toinen juoksija pysähtyy ja auttaa juoksijan istumaan. Pökertynyt juoksija on sekaisin kuin seinäkello. Sanon toiselle auttajalle, että jatka sinä matkaasi, minä olen jo päättänyt keskeyttää. Juoksen vähän matkaa takaisin päin ja huudan liikenteenohjaajille, että täällä tarvitaan apua. Samalla ärähdän pökertyneelle, että nyt istut siinä. Hänellä on motivaatiota enemmän kuin minulla ja hän haluaisi jatkaa matkaa vaikka puhekin muistuttaa lähinnä siansaksaa, eikä jalat tunnu kantavan. Sitkeä sissi. Jätän liikenteenohjaajan hoitamaan pökertynyttä ja jatkan hölköttelyä eteenpäin. Hetken päästä vastan tulee ensiapumieheltä näyttävä kaveri skootterillaan. Pökertyneelle apua, ajattelen. Matka juomapisteelle on pitkä. Jalat tuntuvat pökkelöiltä, vaikka välillä vaihdan kävelyksi. Jengiä painaa ohi molemmilta puolilta. Minulla on vilu. Hytisyttää.

Lopulta pääsen juomapisteelle. Otan urheilujuomamukin ja muutaman rusinan. Ilmoitan ensiapuporukalle että lopetan tähän. Minulta kysellään syytä. Sanon, että epämääräinen. Pääsen ambulanssiin lämmittelemään. Samaan järjestäjien järkkäämään taksikyytiin on tulossa muitakin. Täysi taksi. Parilla kramppaa pohkeet, yhdellä on pahat hiertymät. Minua hytisyttää. Joudumme kaikki vielä maalialueella ensiapuryhmän tarkistettavaksi. Hiertymiä teippaillaan ja kramppeja hoidetaan kylmällä. Minä joudun avaruuspeiton alle lämmittelemään ja saan suolaa ja mineraaleja sisältävää juomaa. Vaikka itse ennemminkin ajattelen vilun johtuvan liian pienistä vaatteista siihen suhteutettuna, että ensin juoksin itseni kunnolla hikeen, sitten hölkkäilin kevättuulessa siihen vauhtiin liian pienissä vaatteissa. Mutta eihän ensiapuryhmä mitään veikkailujen varaan jätä, vaan hoitaa hommansa varman päälle. Banaaninkin saan kouraani. Ihanaa, mulla onkin tosi kova nälkä!

Ensiavusta pääsen maalialueelta hakemaan tuotekassit ja juomat. Mitalia en ota, vaikka tarjotaan. Tämä ei nyt ole ihan mitalin arvoinen suoritus. En osaa olla varsinaisesti pettynyt tai kyrpiintynyt. Alla on yksi hyvä puolikas ja oma ennätys jo tälle keväälle. Tiedän, että kuntoa on, mutta sitä ei vaan monen syyn, niin fyysisten (jalkaongelmat) ja psyykkisten (itseluottamuksen puute ja yleinen negattivinen, mollivoittoinen asenne) vuoksi tänään ulosmitattu. Mikäli kyseessä olisi ollut kesän päätavoite, olisin yrittänyt vielä hieman pidemmälle ja vaikka hölkännyt loppuun. Nyt halusin kaikin puolin pelata varman päälle ja mieluummin keskeyttää kuin nyt hankkia jonkin rasitusvamman tai muun ongelman. Kesän kisat ja päätavoite ovat vielä edessä päin! Tästä suorituksesta jäi vain paljon opittavaa. Minulle taitaa paremmin sopia vähän rauhallisempi aloitus ja kiristys loppua kohden kuin kova alku ja rytmin pito siinä. Tai sitten alkukilometrit olivat vain liian kovat. Kisa-aamun tankkaus epäonnistunut tai koivunkukinta-aikaan ei vaan pitäs juosta kisaa. Luulatavasti vähän kaikki vaikutti.

En tiedä, mikä on syytä ja mikä seurausta, mutta tämä äitienpäiväaamu alkoi kurkkukivun merkeissä. Lieneekö flunssa tuloillaan, vai aiheuttaako kurkkukivun eilinen pöly. En tiedä. Myös jalat ovat ihan turkasen kipeät, vaikka käytännössä juoksin eilen kunnolla vain kympin. Ei yhtään normaalia.  Ei minun jalkani näin kipeät onnistuneen Paloheinä-puolikkaan jälkeen olleet. Nyt vaan lepoa tämä päivä ja sitten vain ajatukset kohti seuraavia koitoksia!

Verailun vuoksi palasin vielä kuukauden takaisiin Paloheinä-puolikkaan tunnelmiin lukemalla vanhan raporttini (löytyy täältä). Tunnelmat eilen olivat ihan erilaiset. Ei omasta kuplasta ja angstista mitään tietoa!

maanantai 8. toukokuuta 2017

Painavaa asiaa

Onko se niin, että vain laihat ihmiset voivat juosta kovia kilometriaikoja tai muuten treenata kovaa? Pystyykö ihmisen kropasta päättelemään, kuka treenaa kovaa, kuka vähemmän kovaa? Voiko vähän pyöreämpi olla silti hyväkuntoinen?

Tämä aihe on itselleni herkkä. Olen ollut ihan pikkulapsena ns. normaali, mutta oikeastaan siitä lähtien aina "liian" jotain. Ensin alakoulusta lähtien liian painava, johtuen osittain niihin aikoihin todetusta astmasta ja kortisonilääkityksestä. Suurimmaksi osaksi varmaan silti hyvästä ruokahalustani. Yläasteen ja lukion välissä aloitin juoksemisen ja laihduttamisen. Yhtäkkiä olinkin ympäröivän maailman mielestä liian laiha. Sen jälkeen muutaman vuoden ympäröivän maailman mielestä varmaan suhteellisen normaali, mutta sitten tämä "liian" kaikkea alkoi raskausaikaina uudelleen. Paino nousi liian aikaisin, liian paljon. Terveydenhoitaja kommentoi kerran, että kyllä se paino nousee, jos vaan kokonaisia suklaalevyjä syö. No, tähän päivään mennessä en ole yhtään suklaalevyä kertaistumalta yksikseni syönyt, mutta sitähän ei kysytty.

Vaikka en ole koskaan saanut painoani putoamaan ihan samoihin lukemiin kuin se oli ennen lapsia, sain olla tässä välissä taas muutaman vuoden suhteellisen rauhassa ihmisten kommenteilta, kai se pieni pyöreys on perheenäidille ihan sallittua. Nyt olen taas muutaman vuoden saanut kuulla, kuinka olen kaikkea "liian". "On se kyllä jännää, että sinä sen maratonin juoksit, vaikka olet tuollainen.... no vähän pullea", yksi esimerkki saamistani kommenteista. Nyt ihmettelyt ovat vaan lisääntyneet, kun olen kertonut, että treenaan triathlonille. "Eikö sulla sit paino laske, kun treenaat", "Ne kovemmat juoksijat on varmaan semmosia viiskytkilosia", "siitä kyl näki, että se on treenannu kovaa". Ja kun on tarpeeksi näitä kommentteja kuullut, kuvittelee jo mielessään loppujenkin niin ajattelevan, vaikka eivät mitään sanoisikaan.

Voin nyt paljastaa salaisuuden. Olen treenannut ihan helvetin kovaa koko talven omaan lähtötasooni nähden. Niin kovaa, että laihduttaminen on ollut pakko unohtaa. Muutaman viikon sitä kasvavien treenimäärien ohessa yritin, mutta totesin pian, että joku tässä yhtälössä on nyt liikaa. Väsytti väärällä tavalla. Joko minä laihdutan ja treenaan sen ehdoilla tai sitten minä treenaan ja syön sen ehdoilla. Valitsin jälkimmäisen vaihtoehdon tässä vaiheessa, koska ajattelin ja ajattelen edelleen, että kyllä niitä minuutteja voi ottaa omista ennätyksistään tässä vaiheessa vielä ihan kuntoa kasvattamalla. Niin on käynytkin. Esimerkiksi uinnissa 200m:n aika on parantunut 20 sekunnilla, puolimaratonaika yli vartilla jne. Tiedän kyllä faktat, jokainen ylimääräinen kilo vaikuttaa loppuaikaan huonontavasti, mutta onko sillä tässä vaiheessa merkitystä, kun ura on vasta alkamassa. Ei ole. Voinpahan parantaa aikaa sitten joskus myöhemmin ihan sillä, että olen kevyempi. Vaikka tokkopa se noin yksinkertaista on.

Hauskinta tässä koko vuodatuksessa on, että missään vaiheessa elämääni en ole ollut niin lihava, että siitä asiantuntijoiden mukaan olisi ollut suurempaa haittaa. Pikkuisen pullukka ennemminkin, siellä normaalipainon ylärajalla. Mitä ihmeen kommentteja reilummin ylipainoiset oikein saavat? Erityisen masentavilta nuo kommentit tietysti tuntuvat nyt, kun itse kokee olevansa elämänsä kunnossa ja oikeastaan ensimmäistä kertaa elämässäni olen ihan suhtkoht tyytyväinen siihen ihmiseen, joka peilistä katsoo. Vartalo alkaa omasta mielestäni olla sopivan jäntevä. Rasvaton se ei ole. Ilmeisesti pitäs olla.

sunnuntai 7. toukokuuta 2017

Ensimmäinen kelloa vastaan juostu kymppi

Olen juossut viimeisen 15 vuoden aikana useita puolimaratoneja ja pari maratonia. Nuorempana kellottelin maastojuoksuaikoja myös lyhyemmille matkoille, mutta en ole koskaan juossut kymppiä täysillä kelloa vastaan. Harjoitusohjelmaani olisi kuulunut ainakin yksi testikymppi jo tätä ennen, mutta olin juuri silloin kipeänä, joten testijuoksu jäi juoksematta. Pikkuisen tästä on myös tullut myös peikko. Entäs jos matka ei taitukaan alle tuntiin?!?

No, tiistaina oli testijuoksu Pirkkolassa, eikä minulla ollut yhtään hyvää (teko)syytä olla osallistumatta. Jalkojen lihakset ovat olleet jo jonkin aikaa tosi jumissa, mutta tiesin, ettei se juoksemista estä. Pari ensimmäistä kierrosta tuntuu tönköltä, sen jälkeen tuntuu jo paremmalta. Testi juostiin juoksuradalla. 25 kierrosta siis. Valmentaja lupasi kellottaa ajan, mutta jokainen huolehti kierrosten laskemisesta itse. Onneksi aika monesta urheilukellosta löytyy kierrosominaisuus, niin myös omasta Suunnostani. Täytyi vain muistaa painaa nappia jokaisella kierroksella. Olen jo aikaisemmissa kisajuoksuissa huomannut, että etenkin loppupäässä matkaa kaikenmoisten laskutoimitusten tekeminen hankaloituu. Niin myös jäljellä olevien kierrosten laskeminen. 15 kierroksen kohdalla ajattelin olevani puolivälissä matkaa ja mietin mielessäni, että tulipa lähdettyä liian kovaa, en millään jaksa enää toista viittätoista kierrosta. Onneksi jossain 22 kierroksen kohdalla älysin, että täytyykin juosta vain 25 kierrosta ja nyt voi aloittaa loppukirin. Maalissa olin ajassa 53.08. Olen tyytyväinen! Reilusti alle tunti, kuten puolimaratonajan perusteella ehkä toivoa sopii.

On muuten aika hurjaa, miten säät ovat Suomessa tänä keväänä vaihdelleet. Pari viikkoa sitten juoksimme Pirkkolassa räntäsateessa, joka vaihtui treenin edetessä silkaksi lumeksi. Testijuoksu tasan viikon päästä juostiin 16 asteen lämmössä! T-paita riitti hyvin. Alla kuva miltä näytti, kun juoksutreeneistä palasin. Kiva keli kesärenkailla...


Viime aikoina olen joutunut tekemään myös ostoksia. Tähän saakka minulla on ollut maantiepyörässä maastopolkimet ja niihin sopivat klossit ja kengät. Kengät olivat monipuolisemmat siinä vaiheessa, koska yleensä spinningsalien pyörissä on myös maastokengälle sopiva poljin. Nyt kuitenkin halusin hankkia oikeat maantiekengät ja -polkimet. Niillä saa paremman tuntuman polkimeen. Kenkien hankkiminen oli oma taiteenlajinsa. Mikä koko on oikea jne. Onneksi taisin osua valinnassani oikeaan ja muutaman lenkin perusteella voinen sanoa, että kengät ovat jaloilleni sopivat. Myös ulkonäkö miellyttää silmääni. Kiristyssysteemi sopi omalle jalalleni paremmin kuin tarrakiinnitys. Kapeassa jalassani tarrat tuntuvat aina jäävän liian löysälle. Tässä pyöritettävässä kiristyssysteemissä sitä ongelmaa ei ole.




Onneksi tällä viikolla säät ovat hieman lämmenneet ja olen vihdoin päässyt ulos pyöräni kanssa. Tämän päiväinen 51 kilometrinen oli tämän kevään pisin. Tämä lenkki kyllä nosti hieman luottamusta myös puolimatkan 90-kilometristä ajatellen. Hyvin on näköjään pyöräilykuntoakin onnistuttu kasvattamaan. Ihana auringonpaiste siivitti matkantekoa, vaikkei kovin lämmintä ollutkaan.

Edessä on HCR-viikko. Toivottavasti saan tulevan viikon aikana jalkojen jumeja hieman auottua sekä hierojan avustuksella, että omatoimisella lihashuollolla! HCR:llä tavataan!