sunnuntai 20. elokuuta 2017

Challenge Turku

Challenge Turku -puolimatkan triathlonkisa kisailtiin viime sunnuntaina nimensä mukaisesti Turussa. Tällä kerralla uinnista jäi hieman hampaankoloon, mutta niinpä sitä taitaa tällaisissa pidemmissä kisoissa melkein aina jäädä jotain pientä jossiteltavaa. Maaliin pääsin ja vielä ihan kelvollisella ajalla, joten tavoite on täyttynyt kirkkaasti.

Lähdimme Turkuun pääkaupunkiseudulta jo lauantaina iltapäivällä. Aurinko paistoi ja oli liki hellettä. Hiostavaa ja ukkosta enteilevää. Tuumimme treenikaverin kanssa matkaa tehdessämme, että toivottavasti säätiedotus pitää paikkansa ja sunnuntaille hieman viilenee. Kun pääsimme Turkuun, haimme kisavarusteet infosta. Kisapussi sisälsi uimalakin, ajanottozipin ja pussukat vaihtoalueelle. Pyörät päätimme pitää yön yli itsellämme, sillä yöksi oli luvattu myrskyä. Eipähän ainakaan tuuli riepottele pyörää. Kilpailuinfon jälkeen suunnistimme ruokailuteltoille syömään ja sen jälkeen kohti hotellia rauhoittumaan ja kasaamaan vaihtotavaroita pussukoihin.

Yöllä sain nukuttua jopa yllättävänkin hyvin. Pätkissä, välillä heräillen, mutta nukuinpa kuitenkin. Heräsimme treenikaverin kanssa jännittyneinä, mutta suurinpiirtein virkeinä kellon soidessa vähän vaille kuusi. Hotelli oli tuona aamuna kattanut aamiaisen hieman normaalia aikaisemmin ja meitä olikin iso lauma triathlonisteja (nyt uskallan siihen porukkaan itsenikin laskea) syömässä aamiaista. Seitsemän jälkeen lähdimme kohti kisa-aluetta pyörinemme. Aamulla satoi vielä rivakasti vettä, mutta lähdön hetkellä sade loppui. Kotipuolesta saimme viestejä, että edellisenä iltana Helsingissä oli riehunut kunnollinen myräkkä. Samanlaista myräkkää Turussa ei ollut.

Kisa-alueella pyörä omalle paikalleen, vaihtopussukat oikeaan kohtaan ja monta kertaa vessassa ravaamista. Tutkin reitit omalle pussille ja pyörälle ja yritin painaa niitä mieleen. Lopulta kello oli niin paljon, että sai alkaa vetää märkäpukua päälle. Jännitti. Lämppä jäi tekemättä vedessä, koska lämmittelyaika oli kovin lyhyt. Aurajoki oli triathlonin vuoksi vain hetkellisesti suljettu vene- ja laivaliikenteeltä, muina aikoina siellä ei saanut uida.



Uinti oli ns. rolling start, eli lähtö oli maalta. Asetuimme jonoon aikatavoitteen mukaisesti. Itse asetuin 40 minuutin aikatavoitteen huonommalle puolelle. Jälkeenpäin ajateltuna olisi pitänyt valita paikka rohkeammin, nyt olin uinnissa lähes koko matkan sumpussa hitaampien uimareiden takana ja jouduin ohitellessani uimaan ylimääräistä. Uinti alkoi hieman epäonnisesti, sillä heti laiturilta veteen hypättyäni uimalasit hörppäsivät vettä, vaikka yritinkin pidellä niistä kiinni. Silmät täynnä Aurajoen vettä, huonosti valittu uintilinja ja jengiä ui hidastellessani jopa yli. Siltä ainakin tuntui. Paniikki alkoi hiipiä ja sydän tykyttää. Päätin pysähtyä, tyhjentää lasit ja tasata hengotystä uimalla hetken rintaa. Orastavan paniikin jälkeen pään veteen painaminen tuntui lähes mahdottomalta ajatukselta. Onneksi sain jonkinlaisesta rytmistä kiinni ja pääsin uimaan suhteellisen normaalisti. Omaa rytmiä en oikein missään vaiheessa  silti löytänyt. En tiedä asetuinko jo lähdössä liian taakse, vai menetinkö paljon sijoituksia alun panikointiin, sillä edessäni oli jatkuvasti hitaammin uivia porukoita. Alun paniikin jälkeen en halunnut ottaa mitään riskejä ja välttelin kontakteja muihin kilpailijoihin, joten en lähtenyt menemään ohi ryhmittymien läpi, vaan kiersin suosiolla. Suunnistaminen Aurajoessa oli helppoa. Riitti, kun oli perillä, missä muut uimarit ovat. Loppumatkasta sain vielä pienen krampin vasemman jalan pohkeeseen. Se onneksi tokeni pelkästään sillä, että lopetin potkimisen. 

Rantautuminen uintiosuudelta oli aika jyrkkä. Rinteessä olikin lukuisia vapaaehtoisia auttamassa meitä kisailijoita ylös vedestä.

Kuva: Challenge Turku


Uinnin jälkeen minulla ei ollut mitään käsitystä, miten paljon uintiin meni aikaa. Olin pettynyt, mutta yritin nollata tilanteen ja lähteä puhtaalta pöydältä kohti pyöräosuutta. Vaihto meni ilman kommelluksia. Märkäpuku pois päältä, kypärä päähän, jalkojen kuivaus ja sukat ja kengät jalkaan. Energiat ja suolapussi kisapuvun taskuun ja aurinkolasit päähän. Ei kun menoksi. Juoksin pyörälle ja osun heti oikeaan pyöräriviin. Reittien mieleenpainaminen etukäteen auttoi omien välineiden löytymisessä.

Lähdin pyöräosuudelle rauhassa. Aloitin heti energian tankkaamisen. Ensimmäinen geeli naamariin ja vettä perään. Suunnitelmanani oli ottaa yksi geeli tai pari geelikarkkia 20 minuutin välein koko pyöräosuuden ajan. Koska sää oli pilvinen ja lämmintä oli vain 18 astetta, ajattelin yhden juomapullollisen vettä tunnissa riittävän. Tätä energiasuunnitelmaa noudatin koko matkan ajan onnistuneesti. Yhdessä kohdassa vatsaa alkoi painaa kipeästi. Muistelin lukeneeni, että syynä voi olla hiilihydraattipitoisuuden nouseminen vatsassa liian suureksi ja ensiapuna siihen voisi auttaa suola ja vesi. Päätin kokeilla tätä kikkaa. Joko kikka toimi, tai sitten vatsapuristus oli jostakin syystä muuten vain hetkellistä. Loppumatkasta vatsaongelmia ei enää esiintynyt. Pyöräosuus alkoi siirtymällä Helsinki-Turku moottoritielle. Liikennejärjestelyt toimivat hyvin ja liikenteenohjaajat pysäyttivät autoliikenteen aina risteyksissä, kun pyöräilijöitä meni ohi. Järjestelyt toimivat moitteettomasti. Moottoritielle päästyäni tuntui hyvältä. Nopeus kasvoi 35 km/tunnissa paikkeille ja pyöräily tuntui silti helpolta. Jopa hieman pelotti, että tuleekohan noutaja jossain vaiheessa, jos vauhti on näin kovaa koko matkan.... no, kääntöpaikan jälkeen totuus kilometrivauhdeista valkeni. Toiseen suuntaan puskettiin melkoiseen vastatuuleen, joten hetkellisesti kovat vauhdit johtuivat vain reilusta myötätuulesta. Lenkin paluuosuudella kilometrivauhdit tippuivat reippaasti. Päätin, että toisella ja kolmannella kierroksella myötätuuliosuudesta on otettava kaikki irti, mikä ilmaiseksi helpolla osuudella on otettavissa. Vastatuuleen päätin sitten polkea niin kovaa kuin vain ilman hapotusta pääsisin. Onnistuin kiertämään kaikki pyörälenkit suurinpiirtein samalla 27-29km/tunnissa keskivauhdilla. Olen siihen ihan tyytyväinen.

Viimeisellä pyöräkierroksella niskaan alkoi sattua. En ole koskaan pystynyt normaalin liikenteen seassa pyöräillessäni ajamaan aeroasennossa kolmea tuntia putkeen. Uusi asento alkoi painaa. Oli pakko välillä nousta normaaliin maantiepyöräilyasentoon ja leppuuttaa niskaa. Jaloissa tuntui koko ajan hyvältä. Kun viimeinen kierros moottoritiellä oli ajettu, oli jäljellä vielä vajaan kymmenen kilometrin siirtymä vaihtoalueelle. Viimeisellä kilometrillä nousin välillä pyörän selässä seisomaan ja venyttelin pohkeet ja lonkankoukistajat. Olin kuullut, että se voisi auttaa pyörästä juoksuun siirryttäessä.

Toinen vaihto meni ihan rivakasti. Pyöräkengät pois jalasta ja pikanauhoitetut lenkkarit jalkaan. Kypärä pois päästä ja uudet energiat taskuun. Nopea vessakäynti ja menoksi. Jaloissa tuntui pelottavan hyvältä. Suorastaan pakasta vedetyltä, iloitsin. Ehkä etukäteistankkaus, pyörän päällä tehty energiatankkaus ja venyttely olivat auttaneet. Vai tulikohan pyöräosuus otettua liiankin maltilla. Tiedä häntä. Nautin kuitenkin helpoista kilometreistä. Sain vielä kivan juoksuporukan ympärille. Muutama sananenkin vaihdettiin matkan varrella. Keskivauhti oli ensimmäisen viiden kilometrin jälkeen 5:45 min/km paikkeilla. Seuraavat kaksi kierrosta menivät myös mukavasti, vaikka vauhti tippuikin 6 min/km paikkeille, koska ympärilläni ei ollut enää mitään porukkaa ja taivaalta satoi välillä aika rivakastikin vettä. Kolmannen kierroksen lopussa kyllä jo kirosin mielessäni, että vielä yksi kierros jäljellä. Viimeinen kierros oli vaikea. Tässä vaiheessa mitattiin jo vähän tahdon lujuuttakin. Yritin miettiä positiivisia asioita ja maaliin tulon jälkeisiä fiiliksiä. Positiivisten ajatusten tiellä oli yksi mojova rakkula jalkapohjassa (!?!). Sukka lienee jäänyt vähän ryppyyn kenkään. Viimeinen kierros oli tuntuvasti kolmea muuta hitaampi. Henkistä rankkuutta lisäsi vielä sekin, ettei oikein edessäni eikä takanakaan ollut ketään. Masensi, että olenko minä koko porukan viimeinen!

Lopulta maalisuora häämötti edessä. Ilmeisesti sen verran kaikki oli matkalle annettu, että minkään valtakunnan loppukiriä en kyllä saanut aikaiseksi. Pelkän irvistyksen. Tuulettaa sentään jaksoin! Ja kunnolla tuuletinkin! Juoksuaika puolimaratonille 2.12 ja kokonaisaika 6:19. Olen jopa aikoihinkin ihan tyytyväinen. Maaliin tulon jälkeen itku oli pitkään herkässä. Olin saavuttanut yhden suurista unelmistani ja päässyt suhteellisen ehjällä ja omalla tasollani olevalla suorituksella maaliin.


Turku Challenge oli todella hyvin järjestetty kansainvälinen tapahtuma. Monet vapaaehtoiset tekivät tästä tapahtumasta mahdollisen. Kiitos heille kaikille! Pyöräosuuden lopulla muistin vielä kiittää kaikkia toimitsijoita, mutta juoksun viimeisellä kierroksella olin niin väsynyt, että minusta ei ollut huutelijaksi. Koitin näyttää kaikille peukkua, toivottavasti ymmärsivät kiitokseksi!