sunnuntai 14. toukokuuta 2017

HCR - DNF. Aina ei onnistu, ei edes joka kerta

Elämäni ensimmäinen HCR päättyi keskeytykseen. Harkittuun sellaiseen, eli asiaan ei liity varsinaisesti mitään dramatiikkaa. Mitä nyt tuntuu, että vähän kaikki meni pieleen. Koko HCR:a edeltävä viikko oli epävarma. Vappuna kipuilunsa aloittanut jalka saatiin hierojan käsittelyssä paljon paremmaksi, mutta vielä perjantai-illan pienellä testilenkillä juoksusta ei tullut yhtään mitään. Varsinaisesti en pystynyt edes sanomaan yhtä kohtaa, mikä olisi ollut jumista kipeä, vaan kipu ikään kuin kiersi paikasta toiseen. Välillä koski polveen, välillä lonkkaan, toisessa kohtaa reisilihakseen ja lonkankoukistajaan. Olin vain onnistunut saamaan lihakset ja it-jänteen niin juntturaan, ettei tosikaan. Jos kipu olisi kohdentunut vain yhteen kohtaan, en olisi uskaltanut lähteä edes kokeilemaan puolimaratonin juoksemista. Nyt tiesin, että kipu johtuu jumeista ei esimerkiksi rasitusmurtuman kaltaisesta asiasta, jonka kanssa ei viitsisi lähteä pelleilemään.

Ehkä tämä vapusta asti takaraivossa ollut epävarmuus vei terän koko tapahtumalta. Sävy oli jo alkuunsa negatiivinen ja itsevarmuus puuttui kokonaan. Esimerkiksi iltapäiväkisa oli minulle ihan uutta, mutta en ehtinyt kokeilla erilaisia tapoja aamupäivän syömisille. Pelasin varman päälle kenkun vatsani vuoksi, enkä varsinaisesti syönyt kisapäivänä mitään lounasta. Halusin olla varma, ettei matkalla tarvitse mennä puskaan. Söin päivällä jogurttia ja muutaman pähkinän. Pari tuntia ennen starttia banaanin. Olisin ehkä tarvinnut napata vähän esimerkiksi urheilujuomaa. Minulla oli suorastaan nälkä jo 2 km:n kohdalla....

Aamupäivä ennen kisaa meni sinkoillessa edes takaisin ja miettiessä, onko minusta juoksemaan vai ei. Kävin vähän jaloittelemassa aamulla ja totesin, että jalka ei ole kivuton, mutta huomattavasti edellisiltaa parempi. Oma rullailu, kevyt hieronta, venyttely ja yöksi levitetty kipugeeli ja kylmäsalva olivat tehneet tehtävänsä. Päätin suunnata kisapaikalle. Treenikaveri oli hakenut juoksunumerot ja muut härpäkkeet edellisenä päivänä, joten suuntasimme alueelle tuntia ennen kuuman ryhmän starttia ottamaan treeniryhmän yhteiskuvat ja nostattamaan kisafiilistä. Vaikka yritin olla reipas, olkapäällä istui koko ajan pikkupirulainen kuiskimassa, että tänään tästä ei kyllä tule mitään. Ihan erilainen kisafiilis kuin ikinä ennen. Tilannetta kuvastaa se, että vaikka olen ennen osallistunut useisiin tapahtumiin parista maratonista lähtien, ikinä ennen ei ole tullut mieleen selvittää, miten kesken matkan pääsee reitiltä maaliin, jos joutuu keskeyttämään. Nyt selvitin. Minulle vakuutettiin, että keneltä vain liikenteenohjaajalta tai juomapisteiltä saa apua ja pääsee pois. No ei se ihan niin mennyt. Kerron tarkemmin kohta. Mutta tämä kaikki kertoo ihan vääränlaisista lähtökohdista. Olin luovuttanut jo ennen kuin pääsin matkaan! Negatiivinen vire aamusta lähtien.

Oma lähtöryhmäni oli yltiöpositiivisen aikatavoitteeni 1:50 vuoksi jo lähtöryhmä 3 ja starttasin matkaan klo 15.20. Hakkasin jalan kipeintä kohtaa vielä lähtöalueella paniikin omaisesti. Hypin ja koitin pitää itseni lämpöisenä. Lopulta lähtölaukaus pamahti ja pääsin matkaan. Lähtöryhmässä lähdettiin heti pitämään kunnon vauhtia yllä. Välillä mittarissani vilahti alle 5 min/km lukemia. Yritin vähän himmata, etten juokse jalkoja itseltäni alta. Jaloissa tuntui heti alussa väsyneeltä ja tukkoiselta, mutta yllätyksekseni varsinaisesti mihinkään ei sattunut. Ensimmäiset kilometrit menivät tavoitevauhtiani huomattavasti kovempaa. Tavoite oli aloittaa 5:30 min/km vauhdilla (Paloheinämaratonin keskivauhti oli 5:33). Nopein kilometri meni kuitenkin 5min/km vauhtia. Mutta tätä ei kestänyt niin montaa kilometriä, että liian kovan alkuvauhdin syyksi plörinäksi mennyttä kisaa kokonaan laittaisin. Yleensä ensimmäiset kilometrit menevät kevyesti ja huomaamatta, askel parhaimmillaan kympin jälkeen ja voimia tuntuu olevan. Nyt sellaista tunnetta ei ollut missään vaiheessa. Oloa ei helpottanut yhtään se, että jo kahden kilometrin kohdalla maha murisi. Minulla oli nälkä.

Ruoholahdessa oli ensimmäinen juomapiste ja nappasin siitä mukillisen vettä. Yritin ajatella muuta kuin nälkää. Juomapisteen jälkeen alkoivat hiekkatiepätkät. Ryhmäjuoksussa se tarkoitti melkoista pölyä. Ilma oli sakea hiekkapölystä, eikä se koivuallergisen astmaatikon matkantekoa ainakaan helpottanut. Tämäkään yksinään ei ollut mikään syy huonolle menolle, mutta kun vire on jo valmiiksi negatiivinen, niin tässä oli taas yksi naula lisää arkkuun. Hietsussa oli 7km:n kyltti ja sillä kohtaa joku kisakavereista tuumasi, että kolmasosa takana. Se jotenkin helpotti hetkellisesti. Enää kaksi samanlaista piinapätkää ja maali häämöttää. Kympin juoma-asema oli lähellä Seurasaarta. Nappasin geelin omasta taskusta ja vettä päälle. Jospa se siitä vielä iloksi muuttuisi. Kahdentoista kilometrin kohdalla takkuaminen vain jatkui ja kysyin liikenteenohjaajalta, miten pääsen täältä pois, jos keskeytän nyt. En tiedä, oli vastaus. Kysyin sitten, että missä on seuraava juomapiste. En tiedä, oli taas vastaus. Mietin, että pidä sitten tunkkisi ja jatkoin juoksemista. Nyt enää hölkötellen. Motivaatio nollassa jatkaa, kun jaloissa painaa, happi ei tunnu kulkevan normaalisti ja suoraan sanottuna ketuttaa. Omaa ennätystä ei tule, noinko edes kahden tunnin alitusta. Noin kolmentoista kilometrin kohdalla joku kanssajuoksija pökertyy melkein eteeni ja kaatuu maahan. Toinen juoksija pysähtyy ja auttaa juoksijan istumaan. Pökertynyt juoksija on sekaisin kuin seinäkello. Sanon toiselle auttajalle, että jatka sinä matkaasi, minä olen jo päättänyt keskeyttää. Juoksen vähän matkaa takaisin päin ja huudan liikenteenohjaajille, että täällä tarvitaan apua. Samalla ärähdän pökertyneelle, että nyt istut siinä. Hänellä on motivaatiota enemmän kuin minulla ja hän haluaisi jatkaa matkaa vaikka puhekin muistuttaa lähinnä siansaksaa, eikä jalat tunnu kantavan. Sitkeä sissi. Jätän liikenteenohjaajan hoitamaan pökertynyttä ja jatkan hölköttelyä eteenpäin. Hetken päästä vastan tulee ensiapumieheltä näyttävä kaveri skootterillaan. Pökertyneelle apua, ajattelen. Matka juomapisteelle on pitkä. Jalat tuntuvat pökkelöiltä, vaikka välillä vaihdan kävelyksi. Jengiä painaa ohi molemmilta puolilta. Minulla on vilu. Hytisyttää.

Lopulta pääsen juomapisteelle. Otan urheilujuomamukin ja muutaman rusinan. Ilmoitan ensiapuporukalle että lopetan tähän. Minulta kysellään syytä. Sanon, että epämääräinen. Pääsen ambulanssiin lämmittelemään. Samaan järjestäjien järkkäämään taksikyytiin on tulossa muitakin. Täysi taksi. Parilla kramppaa pohkeet, yhdellä on pahat hiertymät. Minua hytisyttää. Joudumme kaikki vielä maalialueella ensiapuryhmän tarkistettavaksi. Hiertymiä teippaillaan ja kramppeja hoidetaan kylmällä. Minä joudun avaruuspeiton alle lämmittelemään ja saan suolaa ja mineraaleja sisältävää juomaa. Vaikka itse ennemminkin ajattelen vilun johtuvan liian pienistä vaatteista siihen suhteutettuna, että ensin juoksin itseni kunnolla hikeen, sitten hölkkäilin kevättuulessa siihen vauhtiin liian pienissä vaatteissa. Mutta eihän ensiapuryhmä mitään veikkailujen varaan jätä, vaan hoitaa hommansa varman päälle. Banaaninkin saan kouraani. Ihanaa, mulla onkin tosi kova nälkä!

Ensiavusta pääsen maalialueelta hakemaan tuotekassit ja juomat. Mitalia en ota, vaikka tarjotaan. Tämä ei nyt ole ihan mitalin arvoinen suoritus. En osaa olla varsinaisesti pettynyt tai kyrpiintynyt. Alla on yksi hyvä puolikas ja oma ennätys jo tälle keväälle. Tiedän, että kuntoa on, mutta sitä ei vaan monen syyn, niin fyysisten (jalkaongelmat) ja psyykkisten (itseluottamuksen puute ja yleinen negattivinen, mollivoittoinen asenne) vuoksi tänään ulosmitattu. Mikäli kyseessä olisi ollut kesän päätavoite, olisin yrittänyt vielä hieman pidemmälle ja vaikka hölkännyt loppuun. Nyt halusin kaikin puolin pelata varman päälle ja mieluummin keskeyttää kuin nyt hankkia jonkin rasitusvamman tai muun ongelman. Kesän kisat ja päätavoite ovat vielä edessä päin! Tästä suorituksesta jäi vain paljon opittavaa. Minulle taitaa paremmin sopia vähän rauhallisempi aloitus ja kiristys loppua kohden kuin kova alku ja rytmin pito siinä. Tai sitten alkukilometrit olivat vain liian kovat. Kisa-aamun tankkaus epäonnistunut tai koivunkukinta-aikaan ei vaan pitäs juosta kisaa. Luulatavasti vähän kaikki vaikutti.

En tiedä, mikä on syytä ja mikä seurausta, mutta tämä äitienpäiväaamu alkoi kurkkukivun merkeissä. Lieneekö flunssa tuloillaan, vai aiheuttaako kurkkukivun eilinen pöly. En tiedä. Myös jalat ovat ihan turkasen kipeät, vaikka käytännössä juoksin eilen kunnolla vain kympin. Ei yhtään normaalia.  Ei minun jalkani näin kipeät onnistuneen Paloheinä-puolikkaan jälkeen olleet. Nyt vaan lepoa tämä päivä ja sitten vain ajatukset kohti seuraavia koitoksia!

Verailun vuoksi palasin vielä kuukauden takaisiin Paloheinä-puolikkaan tunnelmiin lukemalla vanhan raporttini (löytyy täältä). Tunnelmat eilen olivat ihan erilaiset. Ei omasta kuplasta ja angstista mitään tietoa!

maanantai 8. toukokuuta 2017

Painavaa asiaa

Onko se niin, että vain laihat ihmiset voivat juosta kovia kilometriaikoja tai muuten treenata kovaa? Pystyykö ihmisen kropasta päättelemään, kuka treenaa kovaa, kuka vähemmän kovaa? Voiko vähän pyöreämpi olla silti hyväkuntoinen?

Tämä aihe on itselleni herkkä. Olen ollut ihan pikkulapsena ns. normaali, mutta oikeastaan siitä lähtien aina "liian" jotain. Ensin alakoulusta lähtien liian painava, johtuen osittain niihin aikoihin todetusta astmasta ja kortisonilääkityksestä. Suurimmaksi osaksi varmaan silti hyvästä ruokahalustani. Yläasteen ja lukion välissä aloitin juoksemisen ja laihduttamisen. Yhtäkkiä olinkin ympäröivän maailman mielestä liian laiha. Sen jälkeen muutaman vuoden ympäröivän maailman mielestä varmaan suhteellisen normaali, mutta sitten tämä "liian" kaikkea alkoi raskausaikaina uudelleen. Paino nousi liian aikaisin, liian paljon. Terveydenhoitaja kommentoi kerran, että kyllä se paino nousee, jos vaan kokonaisia suklaalevyjä syö. No, tähän päivään mennessä en ole yhtään suklaalevyä kertaistumalta yksikseni syönyt, mutta sitähän ei kysytty.

Vaikka en ole koskaan saanut painoani putoamaan ihan samoihin lukemiin kuin se oli ennen lapsia, sain olla tässä välissä taas muutaman vuoden suhteellisen rauhassa ihmisten kommenteilta, kai se pieni pyöreys on perheenäidille ihan sallittua. Nyt olen taas muutaman vuoden saanut kuulla, kuinka olen kaikkea "liian". "On se kyllä jännää, että sinä sen maratonin juoksit, vaikka olet tuollainen.... no vähän pullea", yksi esimerkki saamistani kommenteista. Nyt ihmettelyt ovat vaan lisääntyneet, kun olen kertonut, että treenaan triathlonille. "Eikö sulla sit paino laske, kun treenaat", "Ne kovemmat juoksijat on varmaan semmosia viiskytkilosia", "siitä kyl näki, että se on treenannu kovaa". Ja kun on tarpeeksi näitä kommentteja kuullut, kuvittelee jo mielessään loppujenkin niin ajattelevan, vaikka eivät mitään sanoisikaan.

Voin nyt paljastaa salaisuuden. Olen treenannut ihan helvetin kovaa koko talven omaan lähtötasooni nähden. Niin kovaa, että laihduttaminen on ollut pakko unohtaa. Muutaman viikon sitä kasvavien treenimäärien ohessa yritin, mutta totesin pian, että joku tässä yhtälössä on nyt liikaa. Väsytti väärällä tavalla. Joko minä laihdutan ja treenaan sen ehdoilla tai sitten minä treenaan ja syön sen ehdoilla. Valitsin jälkimmäisen vaihtoehdon tässä vaiheessa, koska ajattelin ja ajattelen edelleen, että kyllä niitä minuutteja voi ottaa omista ennätyksistään tässä vaiheessa vielä ihan kuntoa kasvattamalla. Niin on käynytkin. Esimerkiksi uinnissa 200m:n aika on parantunut 20 sekunnilla, puolimaratonaika yli vartilla jne. Tiedän kyllä faktat, jokainen ylimääräinen kilo vaikuttaa loppuaikaan huonontavasti, mutta onko sillä tässä vaiheessa merkitystä, kun ura on vasta alkamassa. Ei ole. Voinpahan parantaa aikaa sitten joskus myöhemmin ihan sillä, että olen kevyempi. Vaikka tokkopa se noin yksinkertaista on.

Hauskinta tässä koko vuodatuksessa on, että missään vaiheessa elämääni en ole ollut niin lihava, että siitä asiantuntijoiden mukaan olisi ollut suurempaa haittaa. Pikkuisen pullukka ennemminkin, siellä normaalipainon ylärajalla. Mitä ihmeen kommentteja reilummin ylipainoiset oikein saavat? Erityisen masentavilta nuo kommentit tietysti tuntuvat nyt, kun itse kokee olevansa elämänsä kunnossa ja oikeastaan ensimmäistä kertaa elämässäni olen ihan suhtkoht tyytyväinen siihen ihmiseen, joka peilistä katsoo. Vartalo alkaa omasta mielestäni olla sopivan jäntevä. Rasvaton se ei ole. Ilmeisesti pitäs olla.

sunnuntai 7. toukokuuta 2017

Ensimmäinen kelloa vastaan juostu kymppi

Olen juossut viimeisen 15 vuoden aikana useita puolimaratoneja ja pari maratonia. Nuorempana kellottelin maastojuoksuaikoja myös lyhyemmille matkoille, mutta en ole koskaan juossut kymppiä täysillä kelloa vastaan. Harjoitusohjelmaani olisi kuulunut ainakin yksi testikymppi jo tätä ennen, mutta olin juuri silloin kipeänä, joten testijuoksu jäi juoksematta. Pikkuisen tästä on myös tullut myös peikko. Entäs jos matka ei taitukaan alle tuntiin?!?

No, tiistaina oli testijuoksu Pirkkolassa, eikä minulla ollut yhtään hyvää (teko)syytä olla osallistumatta. Jalkojen lihakset ovat olleet jo jonkin aikaa tosi jumissa, mutta tiesin, ettei se juoksemista estä. Pari ensimmäistä kierrosta tuntuu tönköltä, sen jälkeen tuntuu jo paremmalta. Testi juostiin juoksuradalla. 25 kierrosta siis. Valmentaja lupasi kellottaa ajan, mutta jokainen huolehti kierrosten laskemisesta itse. Onneksi aika monesta urheilukellosta löytyy kierrosominaisuus, niin myös omasta Suunnostani. Täytyi vain muistaa painaa nappia jokaisella kierroksella. Olen jo aikaisemmissa kisajuoksuissa huomannut, että etenkin loppupäässä matkaa kaikenmoisten laskutoimitusten tekeminen hankaloituu. Niin myös jäljellä olevien kierrosten laskeminen. 15 kierroksen kohdalla ajattelin olevani puolivälissä matkaa ja mietin mielessäni, että tulipa lähdettyä liian kovaa, en millään jaksa enää toista viittätoista kierrosta. Onneksi jossain 22 kierroksen kohdalla älysin, että täytyykin juosta vain 25 kierrosta ja nyt voi aloittaa loppukirin. Maalissa olin ajassa 53.08. Olen tyytyväinen! Reilusti alle tunti, kuten puolimaratonajan perusteella ehkä toivoa sopii.

On muuten aika hurjaa, miten säät ovat Suomessa tänä keväänä vaihdelleet. Pari viikkoa sitten juoksimme Pirkkolassa räntäsateessa, joka vaihtui treenin edetessä silkaksi lumeksi. Testijuoksu tasan viikon päästä juostiin 16 asteen lämmössä! T-paita riitti hyvin. Alla kuva miltä näytti, kun juoksutreeneistä palasin. Kiva keli kesärenkailla...


Viime aikoina olen joutunut tekemään myös ostoksia. Tähän saakka minulla on ollut maantiepyörässä maastopolkimet ja niihin sopivat klossit ja kengät. Kengät olivat monipuolisemmat siinä vaiheessa, koska yleensä spinningsalien pyörissä on myös maastokengälle sopiva poljin. Nyt kuitenkin halusin hankkia oikeat maantiekengät ja -polkimet. Niillä saa paremman tuntuman polkimeen. Kenkien hankkiminen oli oma taiteenlajinsa. Mikä koko on oikea jne. Onneksi taisin osua valinnassani oikeaan ja muutaman lenkin perusteella voinen sanoa, että kengät ovat jaloilleni sopivat. Myös ulkonäkö miellyttää silmääni. Kiristyssysteemi sopi omalle jalalleni paremmin kuin tarrakiinnitys. Kapeassa jalassani tarrat tuntuvat aina jäävän liian löysälle. Tässä pyöritettävässä kiristyssysteemissä sitä ongelmaa ei ole.




Onneksi tällä viikolla säät ovat hieman lämmenneet ja olen vihdoin päässyt ulos pyöräni kanssa. Tämän päiväinen 51 kilometrinen oli tämän kevään pisin. Tämä lenkki kyllä nosti hieman luottamusta myös puolimatkan 90-kilometristä ajatellen. Hyvin on näköjään pyöräilykuntoakin onnistuttu kasvattamaan. Ihana auringonpaiste siivitti matkantekoa, vaikkei kovin lämmintä ollutkaan.

Edessä on HCR-viikko. Toivottavasti saan tulevan viikon aikana jalkojen jumeja hieman auottua sekä hierojan avustuksella, että omatoimisella lihashuollolla! HCR:llä tavataan!