Elämäni ensimmäinen HCR päättyi keskeytykseen. Harkittuun sellaiseen, eli asiaan ei liity varsinaisesti mitään dramatiikkaa. Mitä nyt tuntuu, että vähän kaikki meni pieleen. Koko HCR:a edeltävä viikko oli epävarma. Vappuna kipuilunsa aloittanut jalka saatiin hierojan käsittelyssä paljon paremmaksi, mutta vielä perjantai-illan pienellä testilenkillä juoksusta ei tullut yhtään mitään. Varsinaisesti en pystynyt edes sanomaan yhtä kohtaa, mikä olisi ollut jumista kipeä, vaan kipu ikään kuin kiersi paikasta toiseen. Välillä koski polveen, välillä lonkkaan, toisessa kohtaa reisilihakseen ja lonkankoukistajaan. Olin vain onnistunut saamaan lihakset ja it-jänteen niin juntturaan, ettei tosikaan. Jos kipu olisi kohdentunut vain yhteen kohtaan, en olisi uskaltanut lähteä edes kokeilemaan puolimaratonin juoksemista. Nyt tiesin, että kipu johtuu jumeista ei esimerkiksi rasitusmurtuman kaltaisesta asiasta, jonka kanssa ei viitsisi lähteä pelleilemään.
Ehkä tämä vapusta asti takaraivossa ollut epävarmuus vei terän koko tapahtumalta. Sävy oli jo alkuunsa negatiivinen ja itsevarmuus puuttui kokonaan. Esimerkiksi iltapäiväkisa oli minulle ihan uutta, mutta en ehtinyt kokeilla erilaisia tapoja aamupäivän syömisille. Pelasin varman päälle kenkun vatsani vuoksi, enkä varsinaisesti syönyt kisapäivänä mitään lounasta. Halusin olla varma, ettei matkalla tarvitse mennä puskaan. Söin päivällä jogurttia ja muutaman pähkinän. Pari tuntia ennen starttia banaanin. Olisin ehkä tarvinnut napata vähän esimerkiksi urheilujuomaa. Minulla oli suorastaan nälkä jo 2 km:n kohdalla....
Aamupäivä ennen kisaa meni sinkoillessa edes takaisin ja miettiessä, onko minusta juoksemaan vai ei. Kävin vähän jaloittelemassa aamulla ja totesin, että jalka ei ole kivuton, mutta huomattavasti edellisiltaa parempi. Oma rullailu, kevyt hieronta, venyttely ja yöksi levitetty kipugeeli ja kylmäsalva olivat tehneet tehtävänsä. Päätin suunnata kisapaikalle. Treenikaveri oli hakenut juoksunumerot ja muut härpäkkeet edellisenä päivänä, joten suuntasimme alueelle tuntia ennen kuuman ryhmän starttia ottamaan treeniryhmän yhteiskuvat ja nostattamaan kisafiilistä. Vaikka yritin olla reipas, olkapäällä istui koko ajan pikkupirulainen kuiskimassa, että tänään tästä ei kyllä tule mitään. Ihan erilainen kisafiilis kuin ikinä ennen. Tilannetta kuvastaa se, että vaikka olen ennen osallistunut useisiin tapahtumiin parista maratonista lähtien, ikinä ennen ei ole tullut mieleen selvittää, miten kesken matkan pääsee reitiltä maaliin, jos joutuu keskeyttämään. Nyt selvitin. Minulle vakuutettiin, että keneltä vain liikenteenohjaajalta tai juomapisteiltä saa apua ja pääsee pois. No ei se ihan niin mennyt. Kerron tarkemmin kohta. Mutta tämä kaikki kertoo ihan vääränlaisista lähtökohdista. Olin luovuttanut jo ennen kuin pääsin matkaan! Negatiivinen vire aamusta lähtien.
Oma lähtöryhmäni oli yltiöpositiivisen aikatavoitteeni 1:50 vuoksi jo lähtöryhmä 3 ja starttasin matkaan klo 15.20. Hakkasin jalan kipeintä kohtaa vielä lähtöalueella paniikin omaisesti. Hypin ja koitin pitää itseni lämpöisenä. Lopulta lähtölaukaus pamahti ja pääsin matkaan. Lähtöryhmässä lähdettiin heti pitämään kunnon vauhtia yllä. Välillä mittarissani vilahti alle 5 min/km lukemia. Yritin vähän himmata, etten juokse jalkoja itseltäni alta. Jaloissa tuntui heti alussa väsyneeltä ja tukkoiselta, mutta yllätyksekseni varsinaisesti mihinkään ei sattunut. Ensimmäiset kilometrit menivät tavoitevauhtiani huomattavasti kovempaa. Tavoite oli aloittaa 5:30 min/km vauhdilla (Paloheinämaratonin keskivauhti oli 5:33). Nopein kilometri meni kuitenkin 5min/km vauhtia. Mutta tätä ei kestänyt niin montaa kilometriä, että liian kovan alkuvauhdin syyksi plörinäksi mennyttä kisaa kokonaan laittaisin. Yleensä ensimmäiset kilometrit menevät kevyesti ja huomaamatta, askel parhaimmillaan kympin jälkeen ja voimia tuntuu olevan. Nyt sellaista tunnetta ei ollut missään vaiheessa. Oloa ei helpottanut yhtään se, että jo kahden kilometrin kohdalla maha murisi. Minulla oli nälkä.
Ruoholahdessa oli ensimmäinen juomapiste ja nappasin siitä mukillisen vettä. Yritin ajatella muuta kuin nälkää. Juomapisteen jälkeen alkoivat hiekkatiepätkät. Ryhmäjuoksussa se tarkoitti melkoista pölyä. Ilma oli sakea hiekkapölystä, eikä se koivuallergisen astmaatikon matkantekoa ainakaan helpottanut. Tämäkään yksinään ei ollut mikään syy huonolle menolle, mutta kun vire on jo valmiiksi negatiivinen, niin tässä oli taas yksi naula lisää arkkuun. Hietsussa oli 7km:n kyltti ja sillä kohtaa joku kisakavereista tuumasi, että kolmasosa takana. Se jotenkin helpotti hetkellisesti. Enää kaksi samanlaista piinapätkää ja maali häämöttää. Kympin juoma-asema oli lähellä Seurasaarta. Nappasin geelin omasta taskusta ja vettä päälle. Jospa se siitä vielä iloksi muuttuisi. Kahdentoista kilometrin kohdalla takkuaminen vain jatkui ja kysyin liikenteenohjaajalta, miten pääsen täältä pois, jos keskeytän nyt. En tiedä, oli vastaus. Kysyin sitten, että missä on seuraava juomapiste. En tiedä, oli taas vastaus. Mietin, että pidä sitten tunkkisi ja jatkoin juoksemista. Nyt enää hölkötellen. Motivaatio nollassa jatkaa, kun jaloissa painaa, happi ei tunnu kulkevan normaalisti ja suoraan sanottuna ketuttaa. Omaa ennätystä ei tule, noinko edes kahden tunnin alitusta. Noin kolmentoista kilometrin kohdalla joku kanssajuoksija pökertyy melkein eteeni ja kaatuu maahan. Toinen juoksija pysähtyy ja auttaa juoksijan istumaan. Pökertynyt juoksija on sekaisin kuin seinäkello. Sanon toiselle auttajalle, että jatka sinä matkaasi, minä olen jo päättänyt keskeyttää. Juoksen vähän matkaa takaisin päin ja huudan liikenteenohjaajille, että täällä tarvitaan apua. Samalla ärähdän pökertyneelle, että nyt istut siinä. Hänellä on motivaatiota enemmän kuin minulla ja hän haluaisi jatkaa matkaa vaikka puhekin muistuttaa lähinnä siansaksaa, eikä jalat tunnu kantavan. Sitkeä sissi. Jätän liikenteenohjaajan hoitamaan pökertynyttä ja jatkan hölköttelyä eteenpäin. Hetken päästä vastan tulee ensiapumieheltä näyttävä kaveri skootterillaan. Pökertyneelle apua, ajattelen. Matka juomapisteelle on pitkä. Jalat tuntuvat pökkelöiltä, vaikka välillä vaihdan kävelyksi. Jengiä painaa ohi molemmilta puolilta. Minulla on vilu. Hytisyttää.
Lopulta pääsen juomapisteelle. Otan urheilujuomamukin ja muutaman rusinan. Ilmoitan ensiapuporukalle että lopetan tähän. Minulta kysellään syytä. Sanon, että epämääräinen. Pääsen ambulanssiin lämmittelemään. Samaan järjestäjien järkkäämään taksikyytiin on tulossa muitakin. Täysi taksi. Parilla kramppaa pohkeet, yhdellä on pahat hiertymät. Minua hytisyttää. Joudumme kaikki vielä maalialueella ensiapuryhmän tarkistettavaksi. Hiertymiä teippaillaan ja kramppeja hoidetaan kylmällä. Minä joudun avaruuspeiton alle lämmittelemään ja saan suolaa ja mineraaleja sisältävää juomaa. Vaikka itse ennemminkin ajattelen vilun johtuvan liian pienistä vaatteista siihen suhteutettuna, että ensin juoksin itseni kunnolla hikeen, sitten hölkkäilin kevättuulessa siihen vauhtiin liian pienissä vaatteissa. Mutta eihän ensiapuryhmä mitään veikkailujen varaan jätä, vaan hoitaa hommansa varman päälle. Banaaninkin saan kouraani. Ihanaa, mulla onkin tosi kova nälkä!
Ensiavusta pääsen maalialueelta hakemaan tuotekassit ja juomat. Mitalia en ota, vaikka tarjotaan. Tämä ei nyt ole ihan mitalin arvoinen suoritus. En osaa olla varsinaisesti pettynyt tai kyrpiintynyt. Alla on yksi hyvä puolikas ja oma ennätys jo tälle keväälle. Tiedän, että kuntoa on, mutta sitä ei vaan monen syyn, niin fyysisten (jalkaongelmat) ja psyykkisten (itseluottamuksen puute ja yleinen negattivinen, mollivoittoinen asenne) vuoksi tänään ulosmitattu. Mikäli kyseessä olisi ollut kesän päätavoite, olisin yrittänyt vielä hieman pidemmälle ja vaikka hölkännyt loppuun. Nyt halusin kaikin puolin pelata varman päälle ja mieluummin keskeyttää kuin nyt hankkia jonkin rasitusvamman tai muun ongelman. Kesän kisat ja päätavoite ovat vielä edessä päin! Tästä suorituksesta jäi vain paljon opittavaa. Minulle taitaa paremmin sopia vähän rauhallisempi aloitus ja kiristys loppua kohden kuin kova alku ja rytmin pito siinä. Tai sitten alkukilometrit olivat vain liian kovat. Kisa-aamun tankkaus epäonnistunut tai koivunkukinta-aikaan ei vaan pitäs juosta kisaa. Luulatavasti vähän kaikki vaikutti.
En tiedä, mikä on syytä ja mikä seurausta, mutta tämä äitienpäiväaamu alkoi kurkkukivun merkeissä. Lieneekö flunssa tuloillaan, vai aiheuttaako kurkkukivun eilinen pöly. En tiedä. Myös jalat ovat ihan turkasen kipeät, vaikka käytännössä juoksin eilen kunnolla vain kympin. Ei yhtään normaalia. Ei minun jalkani näin kipeät onnistuneen Paloheinä-puolikkaan jälkeen olleet. Nyt vaan lepoa tämä päivä ja sitten vain ajatukset kohti seuraavia koitoksia!
Verailun vuoksi palasin vielä kuukauden takaisiin Paloheinä-puolikkaan tunnelmiin lukemalla vanhan raporttini (löytyy
täältä). Tunnelmat eilen olivat ihan erilaiset. Ei omasta kuplasta ja angstista mitään tietoa!