Sitten siihen elämän ihanuuteen. Viime aikoina olen tehnyt enemmän töitä, hieman pitempiä päiviä ja muutamia ylimääräisiä vuoroja. Työtä, josta tykkään. Siitä huolimatta elämä on ollut erityisen ihanaa nyt loppuviikosta, kun olen ollut pari päivää ansaituilla vapailla. Suunnattiin nokka eteläisestä Suomesta kohti mökkimaisemia. Otettiin suunta mökkielämään, josta puuttuvat lähes kaikki mukavuudet. Sähkö tulee, mutta vesi ei. Ei ainakaan kantamatta. Ja se kannettu vesi on kylmää. Ainakin lämmittämättä. On ollut karmaisevan ihanaa herätä aamulla lämpimästä aitasta, vetää takki niskaan ja kengät jalkaan, hipsutella poikki pakkasen puraiseman pihamaan kylmään vessaan, istahtaa kylmälle istuimelle. Toimittaa pakolliset vessa-asiat nopeasti ja kipaista lämpimään mökkiin keittämään aamukahvia ja aamupuuroa.
Erityisen ihanaa on aamupalan jälkeen kirmata lenkkipolulle. Ihan kirjaimellisesti. Polkuja, hiekkateitä ja hiljaista maantietä. Posket ovat punastuneet pakkasesta, suu kääntynyt väkisinkin hymyasentoon, askel on tuntunut kevyemmältä, Kevyemmältä kuin aikoihin. Vaikka askel tuntuu kevyemmältä, on pakko välillä pysähtyä tallentamaan mukana kulkevan kännykän kameralla muutama kuva. Maalla ei ole kiire, ei edes lenkillä. Paitsi tänään, kun lähdinkin lenkille vasta illalla pimeän jo hiipiessä. Maalla ei ole katuvaloja ja vuosikausia kaupungissa asunut on jo unohtanut kuinka pimeää maalla osaa ollakaan. Edes lainattu otsalamppu ei tunnu auttavan. Valo hukkuu pimeyteen. Askel tihenee huomaamatta, yhtämatkaa pimeän kanssa. Metsän puut näyttävät suuremmilta ja silmäni erottavat tummia möykkyjä metsässä. Ei kai niistä mikään ole se vanhempien riistakameraan tallentunut karhu? En jää katsomaan tarkemmin, tihennän askelta ja yritän ajatella muuta. Nauttia pimeästä matkasta. Perillä odottaa lämmin sauna ja iltakahvit. Kahvit, jotka on keitetty kahvinkeittimen sijasta perinteisellä kahvipannulla. Näitä ne on, elämän pienet ilot.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti