Huikea juoksu ja oma enkka

Nyt on helppoa hymyillä. Tukholman maratonilla lauantaina oma ennätys parani 13 minuutilla. 4.30 jäi vielä alittamatta, mutta ei se kauaksi jäänyt. Silti ei harmita yhtään. Juoksin pää kylmänä lähdöstä maaliin oman suunnitelmani mukaisesti.  Mutta aloitetaas alusta, sen verran tähän maratonreissuun liittyi myös yllätysmomentteja.

Tankkaus maratonille sujui mukavasti, suurinpiirtein samalla kaavalla kuin vuosi sittenkin. En sen kummemmin laskenut hiilihydraattien määrää, mutta pyrin syömään hiilihydraattivoittoisemmin proteiinien ja rasvan kustannuksella kokonaisruokamäärän pysyessä suurinpiirtein normaalina. Keskiviikon paikkeilla jätin jo kaiken vähänkään arveluttavan, herkkävatsaiselle mahdollisesti sopimattoman, ruuan pois ja söin kaikkea tuttua ja turvallista, helposti sulavaa ruokaa. Puuroa, jogurttia, kauraleipää, perunamuussia, kanaa... Hieman jopa irtokarkkeja! Vettä join 3-4 litraa päivässä. Kaikki vaikutti hyvältä, kunnes perjantaiaamuna otin Garminini latauksesta. Mykkä! Ruutu pimeänä! Ei auttanut kuin alkaa googlaamaan, miten saan tehtyä factory resetin. Lopulta onnistuin saamaan Garminin henkiin ja varalta tyhjensin myös laitteen muistin. Hetken ehdin jo panikoida, miten saan vauhdin pidettyä, mikäli kello on rikki. Garmin stressin jälkeen työkaverit alkoivat kysellä, millä olen menossa Tukholmaan...

Olin kokonaan jättänyt rekisteröimättä, että Silja Symphonyllä oli pyörinyt vatsatautiepidemia viikon aikana. Perjantaina Kauppalehden uutinen jopa varoitteli, että koko perjantain lähtö saatetaan perua. Maratonjännitys vaihtui matkajännitykseksi, pääsemmekö ollenkaan juoksemaan. Päätimme ystäväni kanssa, että itse emme matkaamme peru. Jos laiva lähtee, me olemme siellä mukana. Onneksi soitto Siljan asiakaspalveluun vahvisti laivan lähtevän matkaan suunnitellusti. Kaupasta käsidesiä, desinfiointipyyhkeitä ja juomavettä matkaan ja menoksi.

Sen verran otimme epidemiaa matkalla huomioon, että emme syöneet buffetissa, lähinnä siksi, että siellä on paljon porukkaa ja mahdollinen sairastunut levittää tautia tehokkaasti, käytimme ainoastaan hytin vessaa, pesimme käsiä usein ja huolellisesti saippualla ja söimme vain hyvin kypsennettyjä ruokia. Taisi auttaa, sillä tartuntaa emme saaneet.

Juoksupäiväksi oli säätiedotuksessa luvattu aurinkoista ja 17 astetta lämmintä. Varauduin lähtemään matkaan lyhyissä juoksushortseissa ja t-paidassa. Päähän varasin juoksulippiksen. Varasin itselleni myös Tupla-patukan reppuun juoksun jälkeen syötäväksi. Patukka on kyllä edelleenkin syömättä, ei juoksun jälkeen tällä kertaa tehnyt mieli suklaata.

Laiva saapui Tukholmaan klo 9 maratonaamuna. Yöllä en ollut oikein saanut nukutuksi, mutta päätin, että se ei juoksuuni vaikuta. Kävelimme satamasta expo-alueelle hakemaan numerolaput. Järjestelyt toimivat moitteettomasti ja saimme omat numeromme sen kummemmin jonottelematta. Tässä vaiheessa lähtöömme oli vielä pari tuntia aikaa. Otimme paikat varjosta ja nautiskelimme tunnelmasta.

Muutaman kerran jouduimme käymään vessassa odotellessamme, sen verran oli jännitystäkin ilmassa. Kropassa tuntui hyvältä. Lopulta kello oli sen verran paljon, että lähdimme kävelemään kohti lähtöaluetta. Jännitys tiivistyi entisestään ja kuuluttaja nostatti tunnelmaa vielä lisää. Lopulta jälkimmäisenkin lähtöryhmän lähtölaukaus kajahti ilmoille ja pääsimme matkaan. Alussa omaa vauhtiaan ei pysty paljon säätelemään, vaan on edettävä massan mukana. Onneksi massa juoksi itselleni juuri sopivaa vauhtia. Alussa pyrin muutenkin juoksemaan viisaasti. Päätin olla hötkyilemättä suotta ja pidin itse oman juoksulinjani mahdollisimman ennakoitavana, etten ainakaan itse aiheuta vaaratilanteita. Matkan varrelle sattui kyllä monta säntäilijää, jotka meinaavat juosta päälle. Massatapahtumissa olisi syytä välttää tällaistä säntäilyä. Yhdelle juoksijalle jopa huusin, että "keep your line, please", kun hän pomppi puolelta toiselle kuin jänis.

Päätin juosta alusta saakka omaa juoksuani välittämättä siitä, mitä ympärilläni tapahtuu. Sen vuoksi en lähtenyt juoksemaan myöskään jänisten matkassa. Matkan aikana tulinkin siihen tulokseen, että ratkaisuni oli oikea. Olin alkumatkalla 4.30 jäniksen tuntumassa, mutta 15 kilometrin kohdalla totesin, että nämä jänikset juoksevat aivan liian kovaa ja päätin jatkaa omaa juoksuani ja antaa jänisten mennä menojaan. Jälkeenpäin ajateltuna tämä oli viisas veto. Jänikset juoksivat ensimmäisen kierroksen liian kovaa ja omalla tasaisen vauhdin taktiikallani saavutin heidät toisella kierroksella. Ystäväni juoksi näiden jänisten matkassa ja hyytyi lopussa niin, että menin hänestä ohi 35 km:n kohdalla. Olin niin ylpeä itsestäni, että maltoin mieleni alkumatkasta, muuten olisin hyytynyt varmaan itsekin. Nyt 35 kilmoterin kohdalla tuntui vielä hyvältä. Omat vaikeimmat hetkeni koin 41 kilometrin kohdalla, mutta siitä oli onneksi enää reilu kilometri maaliin. Stadionilla kannustus oli hurjaa ja sainkin nipistettyä vielä pienen loppukirin itsestäni. Maaliviivan ylitin ajassa 4.30.45. Olen tyytyväinen. Tavoitteeni oli siis juosta noin 6.20 min/km tahtia niin, että helpoilla osuuksilla vauhti voi hieman nousta, rankemmilla vähän laskea. Päätin juosta tarkasti kellon mukaan 35 kilometriin saakka ja sen jälkeen niin kovaa kuin jaksan. Loppujen lopuksi keskimääräiseksi vauhdiksi tuli 6.25 min/km, joten aika tarkaa työtä onnistuin tekemään. Maalissa tuuletin hurjasti, onnistuinhan parantamaan ennätystäni 13 minuuttia viime vuodesta. Samanlaisia harppauksia jos otetaan joka vuosi, niin parin vuoden päästä 4 tunnin raja on jo aika lähellä.

Olen luottanut vuodesta toiseen tiettyyn lenkkarimalliin, Asicsen DS Trainereihin. Viimeisin malli ei kuitenkaan ole ollut omaan jalkaani niin hyvä kuin aikaisemmat ja pitkillä lenkeillä olen saanut tietyt varpaat aina verille. Nyt laitoin niihin varpaisiin urheiluteipit. Olisi vissiin pitänyt teipata kaikki varpaat, sillä tiesin jo 7 kilometrin kohdalla, että varpaita hiertää ja pahasti. Tältä varpaani näyttivät illalla, kun kengät ja sukat jaloista otin.

Jossakin vaiheessa on pakko hankkia uudet lenkkarit muotoutumaan seuraavia koitoksia ajatellen. Näillä kengillä en toista maratonia enää juokse.

Tällainen oli minun toinen maratonmatkani. Tällä kertaa tunteet eivät heiluneet puolelta toiselle, vaan olin päättäväinen ja juoksin (varmaan kulmat kurtussa) omassa pienessä kuplassani kohti asettamaani tavoitetta. Maalissakaan ei tullut kyyneleet, vaan olin riemuissani. Stadionin portaat olivat maalin jälkeen yhtä kamalat kuin viimekin vuonna, mutta niistäkin selvittiin kanssakisailijoiden kanssa vitsaillen. Huippu reissu ja huippu meininki! Nyt jalat ovat jo palautuneet ja eilen pääsin jo pienelle kevyelle lenkillekin.